torstai 22. joulukuuta 2011

Oppinut neiti ja muita voimakkaita naisia

Luin juuri loppuun Kaari Utrion uusimman romaanin "Oppinut neiti". Se on jäänyt nyt ilmestymissyksynään vähälle huomiolle, vähäisemmälle kuin edeltäjänsä. Syytä en osaa arvata.

 "Oppinut neiti" on runsas yksityiskohdiltaan,mielenkiintoinen ajankuvaltaan ja henkilökuvaukseltaan. Historiallisiin faktoihin voi aina luottaa Utrion ollessa kyseessä. Hänen romaaneissaan kuvataan ihmisen pyristelyä ja ponnistelua parempaan elämään aikoina,jolloin etenemismahdollisudet liki yksinomaan määräytyivät syntyperän mukaan. Hän kuvaa myös niitä,jotka hukkaavat mahdollisuutensa,mutta pääroolissa ovat ne,jotka osaavat tarttua mahdollisuuksiinsa. Myötätunto on kuitenkin myös niiden vähäisien kunnankerjäläisten tai rammaksi lyötyjen oppipoikien puolella.

Naisten viihdettä naiset itsekin mielellään väheksyvät. Siinäkin on vain monta lajia; luokatonta tusinasarjaviihdettä ja sitten tällaista,jonka edessä ei voi kuin nostaa hatun päästä. Romaanihahmot eivät jää iholleni,mutta raskaassa syksyssä romaani vei mukanaan ja virkisti sekä pohditutti. Utrio myös palkitsee onnellisella lopulla. Pääparin kohdalla jännitys on matkassa,kuinka siihen onnelliseen loppuun päästään ja sivuhenkilöiden kohdalla jännitys on kysymyksessä,mikä kenenkin kohdalla on onnellinen loppu. Niissä on enemmän sävyjä kuin pääparin kohdalla.
Tunnemme BBCn laatuepookkidraamat ja Ruotsin television hengästyttävän historiallisen elokuva- ja tvtuotannon. Missä on meidän Kaari Utrio epookkitvsarjamme?
Aiheesta muualla www.kaariutrio.fi ja Facebookista löytyy mielenkiintoista keskustelua Kaari Utrion sivuilla.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Brooklyn

Colm Toibinin viime vuonna suomennettu "Brooklyn" sijoittuu 1950-luvun Irlantiin ja New Yorkiin. Nuori Eilis kasvaa äitinsä ja sisarensa kanssa Irlannissa pikkukaupungissa 1950-luvulla. Veljet ovat lähteneet jo aikaisemmin Englantiin parempien mahdollisuuksien perään. 
Eilisillä on työ ruokakaupassa ja isosisko,joka elättää perhettä  taloudellisesti ja ohjaamalla Ellisin kasvatusta ja kehitystä. Kaupassa Ellisille näkyy yhteiskunnan luokkajako selkeänä eriarvoisena kohteluna.
Seurakunnan pappi tarjoaa Eilisille myyjän töitä kaukana Brooklynissa, Amerikassa.
Matka kuvaillaan hyvin yksityiskohtaisesti ja varsinkin matkan uuvuttavat puolet.
Yksityiskohdat ovat kirjan vahva,elävä osa .Eilisin kokemukset ja aistimukset imaisevat lukijan mukaan Brooklynin taloihin,tavarataloihin ja kaduille. Kirja loppuu hyvin mielenkiintoisesti. Ei dramaattisen värikkäästi,mutta jättäen minulle kiusallisen uteliaan olon.
Valitettavasti Colm Toibynilta ei ole suomennettu muita teoksia. Mielelläni lukisin. "Brooklyn" oli lukuvuoden 2011 valopilkkuja! 

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Onnen tunti

Anna-Leena Härkösen uusinta odotin erityisen kiinnostuneena tällä kertaa. "Onnen tunti"kertoo Tuulasta,joka elää uusperhe-elämää poikansa Roopen ja miehensä Harrin kanssa.Ajatus sijaisvanhemmuudesta alkaa kiehtoa Tuulaa yhä enemmän.


Sijoitusprosessi ja siihen liittyvät kysymykset käydään romaanissa läpi oppikirjamaisesti. Kaikki peruskysymykset,arvelut ja epäröinnit. Sijaisvanhempana niitä oli toisaalta tässä kontekstissä mielenkiintoista lukea,vaikka välillä puuduttavaa.

 Kirjan loppuosassa tulee selkeimmin esiin se tosiseikka että kyseessä on fiktiivinen kirja. Biologisiin vanhempiin luotavaa yhteyttä Härkönen kuvaa  liikuttavasti ja myös epäuskottavasti. Liikuttavaa on johtopäätös,että ihmisiä olemme me kaikki epätäydellisyyksinemme. 
.Äitiyteen,vanhemmuuteen, omaan lapsuuteen liittyviä tunteita Härkönen kuvaa koskettavasti . Nautin tässäkin kirjassa hänen kielestään, paradokseistaan ja räkäisestä realismistaan.Itku oli tulla hänen kuvatessaan harjoitetta,jolla eläydytään vauvan kokemuksiin. Se pääsi ihon läpi. 
Kirja käy  monia sijoitukseen liittyviä prosesseja nopeutetusti läpi. Oman kokemuksen ja vertaisryhmissä kuultujen tarinoiden perusteella, asiat etenevät hitaammin ja vaativat enemmän pohdintaa.

Ps. aiheesta lisää Mia Halmeen dokumentissa "Ikuisesti sinun" joka tulee Finnkinon levitykseen 11.11.11.

torstai 4. elokuuta 2011

Paluu Rivertoniin



Australialaissyntyisen Kate Mortonin kirja, "paluu Rivertoniin", oli loistava kirja rauhallisille yksinolemispäiville maalla. Kirja sijoittuu osin talomme rakennusvuoteen 1924. Mielikuvani ajelehtivatkin Englannin ja Suomen asemakylän väliä,kun kuvittelin millaista silloin oli
kummassakin paikassa.
Kirjan alussa 99-vuotias Grace uppoutuu muistoihinsa,kun häntä haastatellaan ajoistaan palvelijana Rivertonin kartanossa.
Kirja on noin 600-sivuinen, mutta teksti on helppoa ja kunnon lukuromaanin tavoin koukuttaa lukijan nopeilla tapahtumilla. Kate Morton kirjoittaa kuitenkin niin taitavasti taustoittaen,että henkilöt ovat oikeita eivätkä ohuita pahvihahmoja.
Pohdin lukemisen jälkeen taas kerran,kuinka olemme aikamme lapsia. Jotkut jäävät ympäristön odotusten vangiksi ja jotkut osaavat tarttua mahdollisuuteen muuttaa olojaan. Onnenkantamoisilla on niilläkin tietysti osansa.

Viihdyn tv-sarjan "Kahden kerroksen väkeä" seurassa ja eräs lempifilmeistäni on "Gosfordpark", joka sekin sijoittuu samoihin aikoihin ja käsittelee samaa aihepiiriä.

Välillä tuli kirjaa lukiessa tuttu olo. Lähdeteosluettelossa kirjailija mainitseekin tuon tv-sarjan ja kirjan "Mitfordin tytöt". Ilmankos..
Ennustan 1976 syntyneelle Mortonille menestyvää uraa kunnianhimoisten lukuromaanien parissa. Niitä ei ole helppoa kirjoittaa.



keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Jotkut jäävät,jotkut eivät

Anne Tylerin kirjoja odotan aina ilmestyväksi. Hän kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaillen esineitä,tuoksuja ja tuntemuksia.


Kertomusten keskiössä on perhe. Perheen menetykset,ohittamiset ja kohtaamattomuudet toistuvat kirjasta toiseen. Anne Tylerin kirjoista luen aina silloin tällöin uudelleen " Pyhimys sattuman oikusta", "Hengitysharjoituksia" ja "Elämän tikapuilla". Sitten taas osa jättää jokseenkin kylmäksi, kuten kuvassa oleva tuorein käännös" Nooan kompassi". Kertalukeminen riitti.


Yritän tässä pohtia,mikä Tylerin tavassa kirjoittaa,minua viehättää tai kiinnostaa. En oikein osaa sanoa. Olen kyllä epämuodikkaan keittiörealismin ystävä. Luen arkielämän kuvauksia,vaikka sitä omassakin elämässä kiitettävästi riittää. Esim. fantasiakirjallisuus ei sytytä yhtään.


Anne Tyler kuvaa amerikkalaista keskiluokkaa,mikä ehkä tarpeeksi etäännyttää minut omasta arkielämästäni.


Kirjoja ovat suomentaneet ainakin Kristiina Drews ja Saara Villa. Erityiskunniamaininta suomentajille kirjojen mieleenpainuvista nimistä!


http://www.kirjavakammari.blogspot.com/ löytyi hieman pidempää pohdintaa Anne Tylerista ja myös Carol Shieldistä,joka hyllyssä odottaa omaa vuoroaan.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Lukemisesta

Kommentti tuolla alhaalla sai pohtimaan,mitä se lukeminen minulle on tai miten sen koen. Lukeminen on jotain samanlaista aistimusta kuin maku-, haju- tai tuntoaisteissa. Kirjan pitää jollakin tasolla maistua, tuntua ja haistakin joltain,että se vaikuttaisi minuun. Takakansien tekstit "voimakkaasti elämänmakuinen.." - tyyliin ei aina sitä olekaan vaan joskus on vain keskitytty ruumiin toimintojen esittelyyn. Sellaista on paljon 1970-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa. Osa onnistuneempaa kuin osa. En ole jaksanut tai osannut lukea sivistääkseni itseäni. Sivistys on tullut oheistoimintana, jos on tullut. Minua ei hävetä myöntää,jollen pidä jostain kirjasta tai ole sitä lukenut. Se on ihan sama kuin nolostelisin sitä, etten pidä sushista kuten tällä hetkellä varmaan kuuluisi pitää. Jokin arvostettu kirja on minulle oikeasti ja aidosti tärkeä, ei statuksen vuoksi. Toisaalta maailmassa on valtaisa määrä klassikoita,joita en ole lukenut ja todennäköisesti menen hautaan niitä lukematta. Klassikon määre ei minua estä lukemastä kirjaa, mutta valikoin lukemiseni hyvin intuitiivisesti. Opiskelujani on hamasta lukioajoista hankaloittanut auktoriteetin vastustus. Mikäli minun on jotain luettava, sitä varmemmin luen sen huolimattomasti tai en ollenkaan. Tämä pätee myös itse itselleni asettamiin vaatimuksiin. Toisten suosittelemiin kirjoihin voin kyllä tarttua. Joskus.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Pidättyväisyys,velvollisuus,itsehillintä

Otsikon sanoihin ei kovin usein nykyään törmää,ainakaan arkipuheessa. Kävin eilen katsomassa elokuvan "kuninkaan puhe",joka sijoittuu osin samaan aikaan kuin Ishiguron "pitkän päivän ilta". Kirjan pohjalta tehty elokuva kuuluu lempielokuviini.
Eilinen elokuva ja "pitkän päivän ilta" kertovat molemmat kohtaamisista. Uuden ajan,uusien tapojen ja uusien luokkien kohtaamisesta taustalla toisen maailmansodan alkutahdit.

Kirjan päähenkilö jää kaipamaan ihmissuhteissaan vaikkakin on itseensä ja tapoihinsa tyytyväinen. Hänen on hankala arvostaa uutta, turhan epämuodollista, isäntäänsä.

Elokuvan kuningas taas vahvistuu itsenään onnistuessaan murtamaan luokkaeron ja samalla murtamaan käsityksensä itsestään. Voimakkaasti suosittelen molempia!