keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Isoveli, Mirjami Hietala

"Isoveli" ilmestyi vuonna 2011. Se kertoo sokeasta ja kehitysvammaisesta, noin 50v Veikosta,jonka äiti kuolee. Äiti on kovin huoellissti hoitanut Veikkoa ja sanoittanutkin sen omaksi tehtäväkseen. Veikko asuu muutaman vuoden isän kanssa,jonka sallivuus Veikon kokeiluihin johtaa Veikon uudenlaiseen itsenäisyyteen. Kirja kerrotaan Veikon äidin Hilman näkökulmasta sotavuosina,jolloin syntyvät kaikki perheen neljä lasta ja 1990-luvun puolesta välistä 2000-luvulle Kirsi-sisaren näkökulmasta. Ihan en löydä perusteluita tälle ratkaisulle. Sodanvuosien naisen tuskailu arkitavaroiden hankkimisessa ja nuoren naisen yksinäisyys miehen ollessa suorittamassa asevelvollisuuttaan tulevat hyvin esiin.
Tämä oli "melkein"-kirja minulle. Ulkokirjallisista syistä kiinnostuin lukemaan,mutta kirjalliset ansiot eivät riittäneet ihan perille asti. Jotain jäi uupumaan. Pitkin kirjaa tuli luettelonomainen tunne,vaikka päähenkilö tunsi voimakkaita tunteita ja koki raskaitakin asioita. Vähän pitkästyin.
Tuttuja, ristiriitaisia tunteita suhteessa kehitysvammaiseen ja hyvin uskottavaa kuvailua siskon tutustuessa uudella tavalla veljeensä. Joissakin arvioinnissa ihmeteltiin,kuinka sisarukset eivät olleet Veikon kanssa läheisempiä jo äidin eläessä. Iäkkään kehitysvammaisen sukulaisen "perineenä" en ihmettele. Samantyyppistä itsenäistymistä näin vierestä ja olin edistämässä. Nyt liki 10 vuotta kehitysvammaisen lapsen sijaisäitinä en myöskään ihmettele äitien omistautumista menneinä vuosikymmeninä,kun kehitysvammahuolto oli lähinnä laitoshoitoa.Välillä on pakko itselleen nykyäänkin toistella,että muutkin osaavat  huolehtia päivieni valosta ja iltojeni ilosta.