Anna-Leena Härkösen uusinta odotin erityisen kiinnostuneena tällä kertaa. "Onnen tunti"kertoo Tuulasta,joka elää uusperhe-elämää poikansa Roopen ja miehensä Harrin kanssa.Ajatus sijaisvanhemmuudesta alkaa kiehtoa Tuulaa yhä enemmän.
Sijoitusprosessi ja siihen liittyvät kysymykset käydään romaanissa läpi oppikirjamaisesti. Kaikki peruskysymykset,arvelut ja epäröinnit. Sijaisvanhempana niitä oli toisaalta tässä kontekstissä mielenkiintoista lukea,vaikka välillä puuduttavaa.
Kirjan loppuosassa tulee selkeimmin esiin se tosiseikka että kyseessä on fiktiivinen kirja. Biologisiin vanhempiin luotavaa yhteyttä Härkönen kuvaa liikuttavasti ja myös epäuskottavasti. Liikuttavaa on johtopäätös,että ihmisiä olemme me kaikki epätäydellisyyksinemme.
.Äitiyteen,vanhemmuuteen, omaan lapsuuteen liittyviä tunteita Härkönen kuvaa koskettavasti . Nautin tässäkin kirjassa hänen kielestään, paradokseistaan ja räkäisestä realismistaan.Itku oli tulla hänen kuvatessaan harjoitetta,jolla eläydytään vauvan kokemuksiin. Se pääsi ihon läpi.
Kirja käy monia sijoitukseen liittyviä prosesseja nopeutetusti läpi. Oman kokemuksen ja vertaisryhmissä kuultujen tarinoiden perusteella, asiat etenevät hitaammin ja vaativat enemmän pohdintaa.
Ps. aiheesta lisää Mia Halmeen dokumentissa "Ikuisesti sinun" joka tulee Finnkinon levitykseen 11.11.11.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti