Kuvakirjojen osalta olen varmasti ottanut takaisin mahdollisen vajavaisuuden lukemalla kuvakirjoja serkuille, päiväkodissa lastenhoitajana, omille lapsille kolmella eri vuosikymmenellä, tukilapsille ja nyt on alkamassa ihan uusi vaihe. Keväällä minusta tulee mummu! Vau...
Tapani ottaa asioita haltuun, on etsiä siihen sopiva kirja. Olenkin muistellut esikoisen omia suosikkeja ihan muutaman kuukauden ikäisestä.
Tiitiäisen satupuuta hän kuunteli keskittyneesti jo alle puolivuotiaana. Rytmit kiinnostivat? Herra Piipoo, kattila ja perunat, Muusa ja Ruusa , Humppa ja Pomppa. Esikoisen oma kirja on niin luettu,että ilahtuneena ostin kirpputorilta uudenveroisen Tiitiäisen satupuun.
Aino-kirjat julkaistiin ensimmäisen kerran juuri esikoisen syntymän aikoihin. Ne muokkasivat myös esteettistä silmää kodikkuudessaan. Olisikohan Ainon äiti ollut ensimmäinen kyllästynyt ja väsynyt kuvakirjaäiti?
Jo serkuille ostin Oskari-kirjoja, tai ainakin sille yhdelle serkulle. Nyt en löytänyt Oskarin kuvaa vaan ruotsinkielisen Max-kannen. Nuo kirjat ovat olleet suosittuja kaikilla lapsilla. Harmi,että painokset myydään nopeasti loppuun ja uusia painoksia otetaan harvoin.
Nämä olivat pieni otos, kirjoittaessa tulee mieleen muutkin, joita meillä on tallessa osa. Esimerkiksi Camilla Mickwitzin kirjat. Samaa henkeä on nykyään Vesta-Linneoissa.
Uuden tulokkaan, VäinöKallekukahänestäsittentuleekaan, kirjakokelma on tähän mennessä karttunut tuolla Tiitiäisen satupuulla, Maisalla, ja vastoin omaa makuani, Puppe-kirjalla. Luukut kiehtovat pieniä kuitenkin.
Nuorimmainen lapsemme saapui perheemme jäseneksi hämmentyneenä 2-vuotiaana. Hän rakasti ennen kaikkea Tomppaa ja Ainoa. Ainon isä on parrakas, kuten nuorimmaisen uusi isä oli. Kuopus katseli Aino-kirjaa ja totesi:" Aino halaa Ainon isiä,minä myös." Ja halasi. Molemmat kirjasarjat ovat edelleen hänen väsy- ja lohtukirjojaan, 10-vuotiaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti