Tämä oli "melkein"-kirja minulle. Ulkokirjallisista syistä kiinnostuin lukemaan,mutta kirjalliset ansiot eivät riittäneet ihan perille asti. Jotain jäi uupumaan. Pitkin kirjaa tuli luettelonomainen tunne,vaikka päähenkilö tunsi voimakkaita tunteita ja koki raskaitakin asioita. Vähän pitkästyin.
Tuttuja, ristiriitaisia tunteita suhteessa kehitysvammaiseen ja hyvin uskottavaa kuvailua siskon tutustuessa uudella tavalla veljeensä. Joissakin arvioinnissa ihmeteltiin,kuinka sisarukset eivät olleet Veikon kanssa läheisempiä jo äidin eläessä. Iäkkään kehitysvammaisen sukulaisen "perineenä" en ihmettele. Samantyyppistä itsenäistymistä näin vierestä ja olin edistämässä. Nyt liki 10 vuotta kehitysvammaisen lapsen sijaisäitinä en myöskään ihmettele äitien omistautumista menneinä vuosikymmeninä,kun kehitysvammahuolto oli lähinnä laitoshoitoa.Välillä on pakko itselleen nykyäänkin toistella,että muutkin osaavat huolehtia päivieni valosta ja iltojeni ilosta.
Tiedän olevani epäoikeudenmukainen, mutta nyt puhuu tunne: Luin Hitalalta Amandan, jossa kirjan päähenkilö lopettaa koiransa minun mielestäni liian heppoisin perustein, joten...en lue enää ikinä Hietalaa. Tein kaikkeni oman korani eteen ja hän sai elää pitkän, kauniin elämän eli melkein 15 vuotta. Kun vertasin suruamme suuriruhtinatar Olgan poislähdöstä, Amandan kohtalo tuntui vieläkin pahemmalta ja sen omistaja kylmältä. Näinkäy joskus...
VastaaPoistaNiin . Allergisena ja sitä myöten eläimettömänä ihmisenä en osaa ottaa kantaa. Aina on kyllä tuntunut todella pahalta,jos on näyttänyt,että joku on ottanut/luopunut lemmikistään liian kevyesti.
VastaaPoista