Lampaan vaatteissa, Simo Hiltunen

Simo Hiltunen on 1977 syntynyt toimittaja. "Lampaan vaatteissa" on hänen esikoisteoksensa. Kirja ilmestyi elokuussa 2015,mutta meni minulta ihan ohi. Nyt törmäsin siihen Kaivarin Kanuunassa eli kirpputorilla.
"Lampaan vaatteissa" käsittelee vaikeaa ja hurjaa aihetta, perhesurmia. Tai kuten päähenkilö, Lauri Kivi, sanoo "perhemurhia". Ja sitten ei kuitenkaan ihan sillä tavoin käsittele kuin lukija odottaa, saattaa odottaa pelokkaastikin.
Pahuus, väkivalta, lapsiin kohdistuva väkivalta, valta, häpeä, mitätöinti, ne ovat keskeisiä teemoja jokaisen kirjassa esiintyvän kohdalla.
Lauri Kivi itse on sekä fyysisesti että psyykkisesti vammautunut toimittaja, joka on kehitellyt itselleen voimakkaita suojamekanismeja. Sinänsä tyypillenen aikamme sankari,jolla on synkkä menneisyys ja erakkoelämä.
Nautin kirjasta ja luin sen nopeasti. Henkilöt olivat uskottavia, kieli napakkaa ja jopa humoristista.
Esikoiskirjan vaivat olivat tässäkin esikoiskirjassa. Teemat rönsyilivät ja yksityiskohdista otettiin turhan perusteellisesti kaikki irti.
Odotan Hiltusen mahdollista seuraavaa kirjaa.

Kaikella kunnioituksella, Katriina Järvinen

"Olen opiskellut Tampereen yliopistossa draamaa, Tukholman yliopistossa monikulttuurisuutta, suorittanut tutkinnot (FM, VTL) sekä aineenopettajan ja erityistason psykoterapeutin pätevyydet Helsingin yliopistossa. Päätyökseni kirjoitan kirjoja yhteiskunnan, kulttuurin ja psykologian alueilta. Opetan myös sosiaalipsykologiaa Avoimessa yliopistossa ja kierrän luennoimassa mitä ihmeellisimmistä aiheista.

Tieni on kulkenut tamperelaisesta fundamentalistiuskovaisesta työläisperheestä Tukholman siirtolaislähiö Rinkebyn kautta Helsinkiin. Olen eronnut, nyttemmin avoliitossa ja kahden aikuisen tyttären äiti. Oman elämäni solmut olen purkanut pitkässä psykodynaamisessa terapiassa. Olen kiinnostunut ulkopuolisuudesta, erilaisuudesta ja marginaalisuudesta. Kannatan rauhanomaista vastarintaa yhteiskunnan normeja vastaan. Arvostan mielikuvitusta ja huumoria. Kärsimykset eivät välttämättä jalosta, mutta ne voi kääntää voimavaraksi.

”Vain puolet elämästä on totta, lopun saa itse keksiä."

Näin esittelee itsensä Katriina Järvinen, jonka uusin kirja "Kaikella kunnioituksella" osui käsiini Akateemisessa kirjakaupassa. Onneksi osui,sillä kuten hänen aikaisemmatkin teoksensa, tämäkin kirja antoi uusia oivalluksia.

 Kuuluuko vanhempiaan kunnioittaa ,vaikka itse voisi huonosti, vaikkei suhde etenisi mihinkään? Aina tulee loukatuksi tai tulee hyväksytyksi vain tietyin ehdoin?

Ei ole helppoa irrottautua vanhemmastaan, sillä siinä suhteessa ei puhu kaksi aikuista vaan kaikki ne edeltävät vuosikymmenet,jolloin toinen on ollut alisteisessa suhteessa toiseen. Järvinen kuvaa hienosti,kuinka on epäsopivaa tuoda keskusteluun vaikea vanhempisuhde. Ne,jotka eivät ole sitä kokeneet,mielellään kehottavat kunnioittamaan, sillä "hän on silti sinun ainoa isäsi/ äitisi." Tai edellytetään antamaan anteeksi. Anteeksi annosta ja katkeruudesta Järvinen tuo myös esiin vapauttavia,jopa helpottavia näkökulmia.

Nyt ,kun itse lähenen 50 vuotta ja olen mummu,olen paljon pohtinut vanhenemista ja vanhuutta. Mediassa ja yksityisissä keskusteluissa tuodaan esiin stereotypisesti kuvaa yksinäisestä vanhusraukasta,jonka kunnottomat omaiset ovat hyljänneet. Koko totuus ei ole tuokaan. Tässä iässä  kannattaa viimeistään miettiä,miten käyttäytyy läheisiään kohtaan,jotta joskus olisi niitä arkunkantajia.

Katriina Järvisen muut teokset: "Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa" yhdessä Laura Kolben kanssa, "Vapaa nainen törmää todellisuuteen" yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa.

Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen

Tästä kirjasta on kirjoitettu niin paljon,että vaikea enää löytää uusia sanoja. Samapa tuo,haluan kuitenkin nostaa tätä esiin. En aloittaessani tiennyt,mistä kirja kertoo. Alku jo vei mennessään kuvaamalla pitkästi kätilön työtä erään synnytyksen aikana.

Romaani sijoittuu pohjoiseen Suomeen ja usealle vuosikymmenelle. Samoin kertojia on monta. Se tällä kertaa miellytti,joskus häiritsee. Vielä lopussa ristivalaistus tuokin ihan uuden näkökulman tapahtuneisiin.

Arkisten asioiden kuvaaminen, henkilöhahmojen kuvaaminen ja kirjan sisäinen ääni veivät minut mennessään. Luin sen tosi nopeasti, yhden illan a seuraavan aamun aikana. Oma kappaleeni lähtee kiertoon,mutta tällä kertaa haluan sen takaisin.

Neljäntienristeyksestä ovat kirjoittaneet myös  Leena Luni ja Jokke , hyvin erilaisilla arvioilla.

Vanhan kirjallisuuden päivät ja muuta sen kaltaista

Varmaan 20 vuotta olen suunnitellut käyntiä vanhan kirjallisuuden päivillä, entisessä Vammalassa,nykyisessä Sastamalassa. Tänä kesänä se sitten toteutui. Käväistiin muutama tunti miehen kanssa ihmettelemässä tungosta ja tarjontaa. Kuvassa olevat ostin,vaikkakin ainakin Anni Swanit olisin saanut halvemmalla ihan peruskirpparilta. Mies kävi sillä aikaa kuuntelemassa Loka-Laitista. Pääseeköhän raukka koskaan eroon liikanimestään?

Käynti tuossa tapahtumassa taas nosti minussa esiin ristiriidan. Olen taatusti kokoikäisenä himolukijana kohderyhmää kaikille kirjatapahtumille,mutta jotenkin ne ahdistavat minua. Ihmistungos ahdistaa joo,mutta mikä muu vastustaa. Vastausta en oikein ole löytänyt. Luulisi,että luuhaan kirjamessutkin alusta loppuun ja vielä useammassa kaupungissa. Mutta ei. Olisinkohan kaiken kaikkiaan käynyt kirjamessuilla neljästi? Ostan kyllä niiltä. Tarjoukset ovat hyviä ja esillepano useimmiten mielenkiintoinen.

Viihdy en ja lähden muutaman tunnin kuluttua helpottuneena pois.

Kesän merkkejä

Ensimmäinen satsi kesänviettopaikan minikirjastosta. Ihana rakennus ja virkeä kirjastonhoitaja. Löydän etsimääni ja löydän sellaista,mitä en osannut etsiäkään. Matkaa kirjastoon on kadun ylityksen verran.

Maarit; Annariikka Leino

Istuin työkeikan jälkeen lounaalla Kaisaniemen metroasemalla ja luin lehdestä,että Maarit Hurmerinnan elämänkerta on juuri ilmestynyt. Lounaan jälkeen kävelin Vuorikadulle antivariaatti Sofiaan,jonka hyllystä nappasin sitten kyseisen kirjan. Joskus käy näinkin!

Lainaus Maarit Hurmerinnan kotisivuilta:

Leikkimökin katolta laulajauransa aloittanut Hurmerinta kertoo koko tarinansa nyt ensimmäistä kertaa. Maarit on perusteellinen ja ennen julkaisemattomin valokuvin kuvitettu tarina Hiekkaharjun laululinnusta. Teos kyyditsee lukijansa lämpimän humoristiselle ja koskettavalle kiertoajelulle Maaritin lapsuuteen, uran alkuun Love Recordsilla, perhe­elämään, säveltämiseen ja sanoittamiseen sekä musiikkibisneksen koukeroihin.

Kuva ihmisestä laulujen takana saa lisävalotusta, kun ääneen pääsevät myös Hurmerinnan elämänkumppani Sami Hurmerinta, lähipiiri sekä lukuisat yhteistyökumppanit Atte Blomista Otto Donneriin, Hectorista Heikki Saloon jaMikko Kuustosesta bändikavereihin.


Elämänkerran kirjoittaja ,Annariikka Leino, on julkaissut satoja lehtiartikkeleita eri taiteen alueilta. Tämä teos on mielestäni laajennettu versio lehtiartikkelista. Kirjan muotoa siinä ei ole. Haittaako se? En tiedä. Helppolukuista, ehkä kevyttäkin tekstiä. 
Yhteistyötahojen kommentit Maaritista muusikkona ja persoonana tuovat lisää näkemystä. Olen pitänyt Maaritia pehmeänä,harmonisuuteen pyrkivänä laulajana. Kirja syventää mielikuvaa oman arvonsa tuntevasta,tinkimättömästä artistista. 
Tätä teosta,kuten niin monta muutakin suomalaista elämänkertaa, vaivaa jokin velttous. Kohdetta kuvataan rasittavuuteen asti joillakin voimakkailla laatusanoilla,mutta niitä ei saada elämään,vaan lukijalle jää ulkokohtainen tunne kohteesta. Mistä tuo sitten mahtaa johtua? Kunnianhimon puutteesta? Luotetaan,että kirja myy kohteen nimellä? Ehkä liian suuresta kunnioituksesta kohdetta kohtaan?Pelätään mahdollista erimielisyyttä.
Itse innostuin kuitenkin kuuntelemaan Maaritin musiikkia eri korvin. Jos muillekin lukijoille käy samoin, ei teos ollut turha.

Tuula Karjalainen : Tove Jansson, tee työtä ja rakasta

Sain tämän teoksen joululahjaksi,mutta luin sen vasta jokunen viikko sitten. Nopeasti luinkin, 300 sivua muutamassa tunnissa. 

Vaikea lähteä erittelemään kirjaa ja sen kohdetta erillään toisistaan. Ensinnä hyökyy mieleen kaikki,mitä Tove Jansson on merkinnyt minulle muuten. Sarjakuvat, novellit,kuvakirjat ja muumihahmot sekä animaatiot lasten kautta. Kirja on arvokas jo sikälikin,että se on ensimmäinen Tove Janssonin elämänkerta suomeksi. Oli jo aikakin!

Mielikuvani Tove Janssonista oli itsestään selvä. Hän oli itsestään selvästi taitava sekä kirjallisesti että kuvataiteen puolelta. Hän oli karismaattinen rauhallisella, ilmeisellä tavalla. Hänen parisuhteensa oli myös ilmeinen. Jossain vaiheessa,kun luin Tove janssonin elävän naisen kanssa, tieto ei herättänyt minussa mitään tunteita. Sekin oli itsestään selvää?

Kirja kertoo lapsuudesta, perheestä, tuskittelusta rakkauselämässä ja kamppailusta taidemaailmassa "aina vääränlaisena." Menestyskin oli väärää, väärällä välineellä ja väärällä alueella.Niinkö se menee? Taiteen yleisö rakastaa taiteen tuloksia, taiteilija itse näkee enimmäkseen puutteet.

Toisen maailmansodan aikaan Tove Jansson oli nuori nainen,joka oli kuitenkin jo säännöllisesti julkaiseva pilapiirtäjä. Hän otti rohkeasti kantaa myös Suomen silloisiin liittolaisiin.

Kirja on esineenä miellyttävä. Tämä jää minun aarteekseni.

Ps. en malta olla lisäämättä Tove Janssonista kuvia. Osa on kirjassakin ja osasta on Putinki oyn julkaisemia postikortteja myynnissä ainakin Suomalaisessa kirjakaupassa.

Arvonta Leena Lumin blogissa

täältä ehtii vielä osallistua Leena Lumin 5 v arvontaan.Upeita palkintoja!

Lisa Alther

Amerikkalaiseen kirjailijaan Lisa Altheriin ( syntynyt 1944 Kingsportissa , Tennesseessä)

, tai hänen kirjoihinsa, törmäsin 1980-luvun alussa kirjastossa. "Elämä keinulaudalla" (1979) nauratti ja ihmetyttikin. Päähenkilönä on Virginia Babcock, pienen kaupungin kasvatti,joka varttuu ammustehtassuvun perillisenä kuoleman ja uhan ilmapiirissä.
Keinulauta kuvaa hyvin Virginian elämää . Hän siirtyy teini-ikänsä ja nuoruutensa sekä varhaisen aikuisuutensa aikana elämäntavasta toiseen kameleonttimaisella tavalla. Koulun huippuparin naispuolisesta osapuolesta pahan pojan tyttöystäväksi, siitä yliopiston tiukan akateemisen ja henkisen ilmapiirin noudattajasta elämään lesbosuhteeseen Vermontiin naisyhteisöön. Tästä reipashenkistä  elämää viettäväksi aviovaimoksi,kunnes hän  kaataa senkin.
"Nuoruudensynnit" (1981) löysin muutaman vuoden kuluttua eli lukioikäisenä. Se taas kertoo aikalailla samanlaisista kokemuksista neljän lapsuusystävän näkökulmasta. Muutosta tähän kirjaan tulee rotukysymyksestä ja  julkisuuden viettelyksistä.
"Enkelit lennossa " ( 1985)  taas löytyi Helsingistä, taisi olla Fennica Kettusen hyllystä. Vaikka Altherin edellisissäkin kirjoissa oli ollut lesboja, tässä lesbosuhde on syvempi ja aikuisempi. Kirjassa on suuri osuus Hannahilla, terapeutilla,jonka elämää kuvataan lapsuudessa Englannissa ja sodanajan nuorena vaimona Amerikassa.
Nämä kirjat ovat niitä "aina" mukana kulkeneita,joita on vaikeahko edes eritellä. Pidän paljon ja edelleen kirjailijan huumorista, ristiriitaisuuksien näkemisesta ja lihallisuuden kuvaamisesta. Lihallisuus tulee kuvatuksi toki seksuaalisuutena,mutta myös syntymänä, kuolemana,luontona ja rappeutumisenakin. Yhdysvaltojen eri kulttuurien kuvaajana hän on myös tarkkanäköinen ja riipaiseva. Ihmiset ovat eksyksissä vapautensa ja valintojensa kanssa.
15-vuotiaana luin enemmän kuvausta amerikkalaisesta nuorisosta ja muutenkin siitä elämäntavasta. Nyt liki 50 vuotiaaana Altherin kirjoissa puhuttelee sukupolvien ketju, ihmisen luopuminen ja tietty armeliaisuus.
Kotimaista tietoa en juuri köytänyt kirjailijasta. Tuolta http://www.lisaalther.com/biography.htm löytyy Lisa Altherin kotisivut ja hän näkyy päivittävän ahkerasti facebook-sivujaan.

Hidas intohimo, Eeva Tikka

 Viisi ensimmäistä Eeva Tikan romaania olen lukenut aikoinaan 1980-luvulla, osan useampaankin kertaan.Niistä on jäänyt mieleen luonto, hiljaisuus, yksinäisyys.Nykyisin kutsuttaisiin hänen kuvaamiaan henkilöitä outsidereiksi, ulkopuolisiksi.

Nämä edellä kuvatut määreet sopivat myös novellikokelmaan Hidas intohimo. Kirja ilmestyi 2007,mutta on minulta mennyt ohi . 

Kirjassa on hyvin lyhyitä novelleja 14 kpl. Ne kuvaavat yksinäistä ihmistä jossain käännekohdassa,joka voi ulkopuoliselle olla pieni. Nämä novellit sopivat hyvin yöpöydälle, tartuttavaksi silloin tällöin. Itse luin kaikki kerralla ja pitkästyin. Silti Eeva Tikalla on oikeutettu paikkansa suomalaisessa kirjallisuudessa hiljaisuuden kuvaajana. 

Eeva Tikka on synytnyt 1939 ja asuu Pyhäselässä, Pohjois-Karjalassa.

Joulun lukemiset tähän mennessä

Aikaisemmin mainitsemani väsymys aiheutti tietyn lukulukon viime vuodelle. Luin kyllä uutuuksiakin ja minulle uusia kirjoja,mutta enimmäkseen turvauduin vanhoihin tuttuihin. 

Joululoman aloitin Loimaan kirjastosta,jossa syliin löytyi kymmenisen kirjaa. Käyn neljässä, viidessä kirjastossa. Eroja on kyllä esillepanossa, tunnelmassa ja palveluissakin. Loimaan pääkirjasto ja Mellilän pieni ihanuus ovat suosikkejani. Kirjat osataan laittaa houkuttelevasti esille,jopa joulunpunainen oli teemana. Siitä kirjakarusellista löytyikin Jörn Donnerin "Mammutti".

 Sanna Eeva , syntynyt 1986 http://www.hamewiki.fi/wiki/Sanna_Eeva oli minulle ihan uusi tuttavuus."Olot" on ilmestynyt 2012 Kariston kustantamana,mutta enpä huomannut silloin. Kirjan sisäkansi esittelee kolme päähenkilöä seuraavasti: " Ellu on Volvokuski, vaimo, äiti,tytär.Elsa on isoäiti,äiti,nainen.Emilia on lapsi." Minulle tämä kirja kertoo kohtaamattomuudesta eri sukupolvien välillä ja siitä seuraavasta pahoinvoinnista,joka ulottuu kaikille elämän osaaluieille. Elsalla on salaisuus ja syvä epätieto tytärtään kohtaan. Ellu pyrkii toimimaan oikein kulissien rakentamisessa, rakastaa tytärtään,mutta ei ymmärrä tätä ja välillä tytär tipahtaa mielestäkin. Emilia on lapsialien, kummajainen niin kotona kuin koulussa. Sydäntä viiltävä. Tämä teos sopisi hyvin dramatisoitavaksi vaikka tvelokuvaksi.

Jarkko Tontti, syntynyt 1971, oli minulle myös uusi tuttavuus. "Lento" ilmestyi 2013 Otavalta. Kirja esittelee kokoelman ihmisiä,jotka jäävät tyypittelyn asteelle,kuten päähenkilö professori Tiitus Toiviainen, paskiainen parhaasta päästä. Hän on matkalla Japaniin kongressiin,kun maata uhkaavan asteroidin lähestyminen sekoittaakin kuviot. Toiviaista kiinnostaa vähintään yhtä paljon seksi kuin ihmiskunnan tuho. Viihteeellinen, keskeneräinenkin.

T 

 Raija-Sinikka Rantala, syntynyt 1947, on ennestään tuttu. "Miekkatanssi", 2012 Like, kertoo rakkaus- ja hyväksikäyttötarinan. Anna ja Asko rakastuvat, entinen saa mennä. Meneekin,mutta menee myös tulevaisuus. Ainakin taloudellinen ja urallinen. Helppolukuinen ja mielenkiintoinen kuvaus suistumisesta hyväksikäyttöön ja siinä rimpuilemisessa.

 Joulupukki toi Tuula-Liina Variksen ,syntynyt 1942, uusimman kirjan "Että tuntisin eläväni". Se oli mieluinen yllätys. Pitkään aikaan en muista lukeneeni uusia novelleja. Tässä kahdeksan novellin kokoelmassa aikajana kulkee 1920-luvulta nykypäivään. Varis on yksi mielikirjailijoistani. Hän saa tekstin kulkemaan vaivattomasti,mutta niin,että pääsen siihen maailmaan. Ensimmäinen novelli varsinkin jäi pyörimään ajatuksiin ja oloon.

Taivaslaulu

• Pauliina Rauhalan "Taivaslaulu" on tärkein kirja,jonka olen tänä vuonna lukenut. Se kertoo Viljasta ja Aleksista, nuoresta avioparista,jonka elämä on lestadiolaisuudessa. Lestadiolaisuuden pohtimiseen en tässä lähde,koska se on toisen kirjoituksen paikka.  Viljan uupuminen moneen ja tiheästi toisiaan seuraaviin raskauksiin on kertomuksen ydin. Lasten saaminen on saamista, ei vapaaehtoista eikä harkittua. Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä. Aleksi kokee haikeana jäävänsä syrjään vaimon elämässä ja kaipaa vaimoaan. Kirjan kieli on kaunista, runollista ja jotenkin juuri tähän teokseen sopivaa. Sen tuskan ja kirpeiden, arkisten yksityiskohtien vastapainoksi. Rauhalan teksti on myös ironista, irvailevaakin mollamaija-, nukke ja barbivertauksineen.
• En ihmettele, että  http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/taivaslaulu-nousi-kirjaston-kaikkien-aikojen-varatuimmaksi/642129/

Anja Snellman: Pääoma

Anja Snellman kertoo uusimmassa teoksessaan lapsuudenperheestään ja erityisesti sisarestaan Marusta. Maru oli Anjaa 10 vuotta vanhempi, monin tavoin vajavainen ilmaisultaan, toimintakyvyltään ja myös ymmärrykseltään. Snellman kuvaa ja pohtii suhdettaan sisareensa, sisaren syntymää ja vanhempiensa elämää. 

Koin suuren oivalluksen kirjailijan kuvatessa sodanaikaista lääkkeiden käyttöä ja niiden mahdollista vaikutusta sikiöön. Toki olen tiennyt 1960-luvun talidomidilapsista,mutta sodanaikainen lääkkeiden käyttö oli uutta. Mitä oppimisvaikeuksia tai adhd-oireita silloiset vauvat saivat?

Kirjasta välittyi koskettavasti tunne yksinjäämisestä ,kun kaikki muut lapsuudenperheen jäsenet ovat kuolleet.

Toisaalta se seikka teki kirjan kirjoittamisen mahdolliseksi.

Snellmanin tapa kietoa tarinansa koukeroiseen mytologiaan, tässä kirjassa karhuteema, ja liittää  siihen mahdolliset ja mahdottomat maailmanluokan tähdet Meryl Streepiä myöten, vieroksuttaa minua. Olisin lukenut enemmän Marusta ja vähemmän mytologiaa. Samoin jäin miettimään, että Maru erityisyydessään , ei pelkästään sisarena, jäi ainoaksi lajissaan sisarelleen Anjalle. Nykyajalle tyypillinen vertaistuki olisi ollut tarpeen?

Pirkko Saision trilogia

 Rankat hoidot ovat väsyttäneet minut viime kesänä ja tänä syksynä. Lukemisessa se on näkynyt niin,että olen tarttunut vanhoihin tuttuihin ennemmin kuin uusiin.
 Pirkko Saision kirjoihin törmäsin ensimmäisen kerran jo varhaisessa teini-iässä. "Elämänmeno" jäi iholle ja sen alle.
"Pienin yhteinen jaettava", "Vastavaloon" ja "Punainen erokirja" ilmestyivät 1998-2003. "Punainen erokirja" sai 2003 Finlandia-palkinnon.
Nyt luin nämä uudestaan peräkkäin ja taas jäi kaipuu,kun viimeinen loppui. Saision tapa kierrellä, palata, tehdä synteesi tai ehdollistaa kaikki, kiehtoo minua. Se yhdistettynä realismiin , tekee hänen teksteistään helposti tartuttavan. Samaistun hänen itseironiaansa, piilotettuun huumoriinsa ja tiettyyn ulkopuolisuuden tunteeseensa. Tämä trilogia on omaelämäkerrallinen. Kuinka paljon, on mielestäni epäolennaista. Kuinka paljon me muistamme "oikein"? Ja mikä on oikein muistettua? Tärkeintä on omaelämäkerrallisissakin teksteissä sen koskettavuus. Liikahtaako minussa jokin,kun luen, ärsyynnynkö, jäänkö pohtimaan .
Nämä kaikki täyttyvät tämän trilogian kohdalla.

Isoveli, Mirjami Hietala

"Isoveli" ilmestyi vuonna 2011. Se kertoo sokeasta ja kehitysvammaisesta, noin 50v Veikosta,jonka äiti kuolee. Äiti on kovin huoellissti hoitanut Veikkoa ja sanoittanutkin sen omaksi tehtäväkseen. Veikko asuu muutaman vuoden isän kanssa,jonka sallivuus Veikon kokeiluihin johtaa Veikon uudenlaiseen itsenäisyyteen. Kirja kerrotaan Veikon äidin Hilman näkökulmasta sotavuosina,jolloin syntyvät kaikki perheen neljä lasta ja 1990-luvun puolesta välistä 2000-luvulle Kirsi-sisaren näkökulmasta. Ihan en löydä perusteluita tälle ratkaisulle. Sodanvuosien naisen tuskailu arkitavaroiden hankkimisessa ja nuoren naisen yksinäisyys miehen ollessa suorittamassa asevelvollisuuttaan tulevat hyvin esiin.

Tämä oli "melkein"-kirja minulle. Ulkokirjallisista syistä kiinnostuin lukemaan,mutta kirjalliset ansiot eivät riittäneet ihan perille asti. Jotain jäi uupumaan. Pitkin kirjaa tuli luettelonomainen tunne,vaikka päähenkilö tunsi voimakkaita tunteita ja koki raskaitakin asioita. Vähän pitkästyin.

Tuttuja, ristiriitaisia tunteita suhteessa kehitysvammaiseen ja hyvin uskottavaa kuvailua siskon tutustuessa uudella tavalla veljeensä. Joissakin arvioinnissa ihmeteltiin,kuinka sisarukset eivät olleet Veikon kanssa läheisempiä jo äidin eläessä. Iäkkään kehitysvammaisen sukulaisen "perineenä" en ihmettele. Samantyyppistä itsenäistymistä näin vierestä ja olin edistämässä. Nyt liki 10 vuotta kehitysvammaisen lapsen sijaisäitinä en myöskään ihmettele äitien omistautumista menneinä vuosikymmeninä,kun kehitysvammahuolto oli lähinnä laitoshoitoa.Välillä on pakko itselleen nykyäänkin toistella,että muutkin osaavat  huolehtia päivieni valosta ja iltojeni ilosta.

Einon suosikit

Kypsässä kahden kuukauden iässä Einon suosikkeja kirjallisessa maailmassa ovat Kirsi Kunnaksen  "Tiitiäisen satupuusta"

"Herra Pii Poo", "Muusa ja Ruusa" ja "Kattila ja perunat". "Ville ja Valle" jätti kylmäksi.

Herra Pii Poo

Herra Pii Poo
oli taikuri.
Hän huusi: hii hoo!
ja maata potkaisi
  ja taikoi:
    rusinoita
    mansikoita
    omenoita
    perunoita
    porkkanoita
    prinsessoita
    makkaroita,

siis
herra Pii Poo
oli noita.

Kerran
herra Pii Poo 
kulki Espalla.
Hän huusi: hii hoo!
ja maata potkaisi
ja sitten vespalla
hän ajeli.

Se oli herra Pii Poon
suuri erehdys.

Näes, noidan mahti
ei pysty koneisiin
ei moottoriin
ei mutteriin
ei polkimiin
ei vaihteisiin
ei kytkimiin

kerta kaikkiaan:
koneella on koneen tahti.

No niin,
herra Pii Poo
ajoi asemalle.
Hän huusi: hii hoo!
ja vespaa polkaisi
ja jäi junan alle.

Kuolen,
huusi Pii Poo,
liian aikaisin!
Hän huusi: hii hoo!
ja kuoli myöhemmin.

- Kirsi Kunnas, Tiitiäisen satu

Makeannälkä: Ian McEwan

Tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Ian McEwanin "Makeannälkä" on leikkisä ja vanhanaikaisen kepeä,vaikka sijoittuukin vakoilun ja propagandan maailmaan. Lisäksi kirja sijoittuu 1970-luvulle,joka ei ole se hilpein ajanjakso.Ei mielikuvissani eikä kirjallisuudessakaan.  

Nuori Serena Forme värvätään  M15 tiedustelulaitokseen suoraan yliopistosta. Hän on omassa kasvuinympäristössään ollut se tähti, ei enää yliopistossa. Minulle välittyy kuva nautiskelijasta,joka tekee nopeasti,hieman alisuoriutuen, sen mikä sujuu,mutta ei juuri ponnistele lopputuloksen eteen. Serenalla on etunaan aikakauteen sopiva ulkomuoto. Hän on kaunis,mikä saattaa noilla vuosilla olla myös este uran käynnistymiselle.

Ian McEwan kirjoittaa ihanan tiivistä,tyyntä ja hämmästelevää kieltä. Ajankohdan tapahtumat käydään lyhyesti ja huolellisesti läpi. Samoin aikakauteen kuuluvia kirjailijoita kuten Margaret Drabble ja Mary McCarthy,joihin törmään edes viittauksina niin harvoin,että luulen keksineeni heidät itse hyllyyni. "Makeannälässä" on paljon sukulaisuutta Margaret Drabblen "Ei vuoksi eikä luode"-teokseen,joka ilmestyi jo 1970-luvun lopulla.

Pari valituksen sanaa. Epäilen,ettei sanaa "etätyö" tunnettu 70-luvulla. Takakannen teksti saa taas kerran epäilemään,ettei kustannustoimittaja ole lukenut kirjaa ollenkaan.

Hesarin Antti Majander on sitä mieltä,että "Makeannälkä" tuo kirjailijan tavallisten keskinkertaisten kirjoittajien joukkoon. Olen eri mieltä.  Ian McEwanin kirjojen joukossa tämä on paras.

Hesarin äänestys

http://www.hs.fi/kulttuuri/%C3%84%C3%A4nest%C3%A4+2000-luvun+paras+kotimainen+romaani/a1305680116212


Eli siis äänestys 2000-luvun parhaimmasta kirjasta!

Omat 5 ehdokastani ovat Sofi Oksasen Puhdistus, Pirkko Saision  Punainen erokirja, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja , Hannu Väisäsen Toiset kengät ja Marja Björkin Prole. Mitkäs ovat sinun?

Tuulikki Ijäs

Tuulikki Ijäksen romaaneihin olen törmännyt joskus 70-80-luvun taitteessa. Niissä on kiehtonut samanlainen arjen kuvaus kuin Anne Tylerilla. Tarkkoja, aistivoimaisia yksityiskohtia.  Nyt kiehtoo myös ajankuvaus. Kuinka paljon on arki muuttunut. Ijäs tarkastelee perheitä ja niiden monimutkaisia suhteita . Hän on myös kovin yhteiskunnallinen,vaikka hänen henkilönsä eivät välttämättä katso maailmaa puoluepoliittisesti. Perheen sisäinen vallankäyttö, yksinäisyys , oma näkemys itsestä peilattuna muiden näkemykseen sekä ihmisten keskinäinen hierarkia ovat toistuvia teemoja.

Hyllystäni löytyy ilman suojapaperia tosin, "Maisa ja upseeri". Se kertoo ujosta, keski-ikää lähestyvästä Maisasta,joka on huomaamaton,sisäsiisti. Hän rakastuu Jukkaan,joka on täysin hajalla omien toiveidensa ja hajonneen perheensä keskellä voimakkaan hierarkisessa ympäristössä.

"Toinen nainen,toinen mies" jatkaa Jukan pyristelyn kuvaamista. Alakuloinen kirja.

Hyllystäni löytyy myös "Rakas sisar". Se on vaikuttava kuvaus perheen vallasta, yksinäisyydestä ja yrityksestä murtaa tämä yksinäisyys kibbutsia myöten.

Tuulikki Ijäkseltä olen lukenut myös "Katsokaa tuomaria" ja "Papukaijan laulukirjan". Hän on ilmeisesti kirjoittanut nämä kirjat tiiviissä tahdissa 60-luvun lopulla ja ennen 70-luvun loppua. Netin kautta en löytänyt hänest mitään tietoa. Harmi. Hän on jäänyt unohduksiin,vaikka itse vertaan häntä kirjoittajana Anu Kaipaiseen.

Anne Tyler: Jää hyvästi

Olen toukokuussa 2011 kirjoitellut hajanaisia huomioita Anne Tyler-kokemuksistani. Eilen luin uusimman, "Jää hyvästi", jonka on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Muutama edellinen suomennettu teos( lista alhaalla) olivat mukavaa luettavaa,mutta eivät päässeet ihon alle. Tämä ohuehko kirja sinne luikahti. 

Aaron jää 36-vuotiaana leskeksi äkillisesti. Kirja kertoo siis surusta, kaipauksesta ja jonkinlaisesta sovusta surun kanssa. Tällaisilla määreillä varustetut kirjat ovat yleensä henkeviä ja korkealentoisia. Anne Tyler kirjoittaa tiukan arkisesti, aistivoimaisesti ja tarkkanäköisesti,jolloin samaan aikaan olemme todellisuudessa kiinni ja samaan aikaan on mahdollista  tavata vainaja tämän ehdoilla. Ja lakata tapaamasta.

Aaron on koskettava,lempeä hahmo,joka rakastettavasti kuvailee vaimoaan. Olisikohan vaimolla ollut Asperger? Väliäkö tuolla toisaalta. Sivuhenkilöitä on ehkä turhankin monta. Hekin tuntuvat tyyppeinä tutuilta muista Tylerin teoksista. 

Kansikuvaa en ymmärrä. Vaimo ei ollut todellakaan noin eteerinen. Alkuperäinen nimi liittyy kirjan sisältöön ja viestiin,mutta suomennettu nimi antaa surukirjamaisen väärän viestin. Suomennettu kieli on nautinnollista,lohdullista,kaunista.

Listasta huomaan,että vuosien 1983-1995 suomennetut teokset ovat jääneet hyllyyn pysyvästi. Muut ovat kiertokulussa. Tärkeimmät minulle ovat "Pyhimys sattuman oikusta" ja "Hengitysharjoituksia".

En ole koskaan käynyt Amerikassa,mutta Anne Tyler harhauttaa minut luulemaan niin.

Suomennetut teokset

• Pako, Gummerus 1981, suomentanut Jussi Nousiainen (Earthly Possessions, 1977)

• Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa, Otava 1983, suomentanut Jussi Nousiainen (Dinner at the Homesick Restaurant, 1982)

• Onnellinen matkamies, Otava 1986, suomentanut Kristiina Rikman (Accidental Tourist¨¨, 1985)

• Hengitysharjoituksia, Otava 1989, suomentanut Saara Villa (Breathing Lessons, 1988)

• Pyhimys sattuman oikusta, Otava 1992, suomentanut Raija Mattila (Saint Maybe, 1991)

• Elämän tikapuilla, Otava 1995, suomentanut Kristiina Drews (Ladder of Years, 1995)

• Oikukas planeetta, Otava 1999, suomentanut Kristiina Drews (A Patchwork Planet, 1998)

• Aikaa sitten aikuisina, Otava 2002, suomentanut Kristiina Drews (Back When We Were Grownups, 2001)

• Avioliiton lyhyt oppimäärä, Otava 2004, suomentanut Kristiina Drews (The Amateur Marriage, 2004)

• Amerikan lapset, Otava 2008, suomentanut Kristina Rikman (Digging to America, 2006)

• Nooan kompassi, Otava 2010, suomentanut Jaana Kapari (Noah's Compass, 2009)